Selaillessani Iltalehden sivuja, huomasin tämän uutisen: http://www.iltalehti.fi/perhe/2012030815299915_pr.shtml
Artikkeli luettuani vierailin myös Elisan isän blogin sivuilla, missä hän kertoo ajatuksistaan, sekä sivuilla, mistä löytyy edesmenneen Elisan päiväkirja merkinnät
(Isän blogi: http://enkelielisa.vuodatus.net/
Kyseinen artikkeli sai minut miettimään kiusaamistapauksia ja päätin kirjoittaa omakohtaisen kokemukseni asiasta.
Lukiessani Elisan päiväkirjan tekstejä kyyneleet nousivat silmiini. Kuinka tämä tyttö olikaan joutunut kärsimään kiusaamisesta. Huuteluja, tönimistä, nimittelyjä, hakkaamisia sekä tappouhkauksia... Mieleni täyttyy surusta ja vihasta; miksi kiusaajat tekevät tällaista? Eivätkö he ajattele yhtään, että seuraukset voivat olla niinkin vakavat, kuin uhrin itsemurha. Loppuuko kiusaaminen tosiaan vasta, kun joku on kuollut?
Lukiessani tekstejä eteenpäin mieleeni nousee kipeät muistot vuosien takaa. Minua on kiusattu ala- ja ylä-asteella. Tönimistä, lyömistä, nimittelyä, huuteluja, kiusaamisyhteisöjä netissä ja mukaan mahtui yksi hakkaaminenkin. Muistan nämä tapaukset kuin eilisen.
Koulu oli loppunut ja kävelen koulun pihalla. Yhtäkkiä koulumme poika tönäisee minua. Tönäisy ei riitä, vaan hän alkaa lyömään minua. Lyöminen yltyy ja minuun sattuu. Pyydän häntä lopettamaan mutta mitään ei tapahdu. Onneksi paikalle sattuu pari kouluni muuta oppilasta ja he tulevat väliin.
"Tappaisit itsesi!"
Nämä sanat sain lukea Irc-gallerian profiilisivuiltani. Päättivätpä eräät kiusaajistani jopa perustaa erillisen yhteisön, missä minua haukuttiin. Tuntui pahalta katsoa, kuinka yhteisö keräsi jäseniä ja parin tunnin päästä sivu oli täynnä ilkeitä kommentteja kiusaajilta.
Koulussa en saanut olla rauhassa. Sain kuulla useasti kuinka ruma ja surkea olen ja kuinka kukaan ei halua olla kaverini. Minua heiteltiin esineillä, tavaroitani vietiin ja piilotettiin. Minua hyljeksittiin. Minulla oli oikeastaan vain yksi oikea ystävä koulussa.
Yläasteen lopulla olin aivan uupunut. Iltaisin itkin pahaa oloani äidille; en jaksa enää kiusaamista. En olisi millään halunnut enää käydä koulussa, koska kiusaajat odottivat siellä. Kaikki opettajat eivät edes puuttuneet kiusaamiseeni.
Yhtäkkiä kiusaajat päättävät heittää teroittimiensä roskat päälleni. Yksi kiusaaja tönäisee penaalini ja kirjani lattialle. Opettaja näkee tilanteen, mutta ei puutu siihen. Miksi?
Kiusaamisen tuloksena luulin pitkään olevani rumin ja tyhmin ihminen maan päällä. Kiusaamisen seurauksena aloin itsekin vihaamaan itseäni. Minua kiusataan koska olen ruma. Olen ansainnut huonon kohtelun, se on minulle oikein. Katselin usein itseäni peilistä ja totesin saman kuin kiusaajat: minä olen ruma. Päivästä toiseen kävin kouluani loppuun erittäin pelokkaana ja surullisena, toivoen että tämä paska loppuisi joskus. Kunnes se päivä koitti.
Olin tehnyt rikosilmoituksen poliiseille. Kunnianloukkaussyyte. Poliisit olivat käyneet kyseisen pojan ovella. Päätin kuitenkin olla viemättä asiaa pidemmälle ja poika selvisi säikähdyksellä. Ajattelin, että ehkä hän (ja muut kiusaajat) oppisivat olemaan kiusaamatta. Kiusaaminen loppuikin kuin seinään. Tämän jälkeen olen saanut olla rauhassa. Minua kuitenkin ihmetyttää, miksi pitää mennä näin pitkälle, että kiusaaminen saadaan loppumaan?
Kiusaaminen jätti jälkensä minuun, enkä vielä tänä päivänäkään ole täysin hyväksynyt itseäni. Vuodesta vuoteen olin oppinut pitämään itseäni rumana ja tyhmänä, epäonnistuuneena ihmisenä. Sellaista harhakäsitystä ei korjata hetkessä. Onneksi kuitenkin tajuan, että kyse oli tosiaan harhakäsityksestä. Minä en ole tyhmä, enkä ruma, enkä epäonnistunut. Se, että minua kiusattiin, ei johtunut minusta vaan kiusaajista. He purkivat luultavasti omaa pahaa oloaan väärällä tavalla, kiusaamalla minua. Oli vain huonoa tuuria, että kiusaaminen kohdistui juuri minuun.
